KAPINOINTIA PALVELUKESKUKSELLA

Mun elämisestä palvelukeskuksella ei tule mitään. Emmä osaa sopeutua sinne, kun päässä pyörii vain ajatus että palvelukeskus vei laitoksen paikan elämästäni. On niin paska olla kun tietää "etten pääse laitokselle enää takaisin". Tottahan se ei ole, sillä olen tervetullut käymään siellä, mutta ei se ole sama asia kun siellä asuminen. Suhde ohjaajiin on erilainen. Niinkuin yksi ohjaajista sanoi olen nyt kuka vaan heistä, mä en enää ole heidän työpaikallaan asuva nuori, Nyt mä olen kuin kuka vaan vastaantulijoista.

Uusi paikka, uudet vaikeudet. Mun on vaikea sopeutua palvelukeskuksen sääntöihin ja käytäntöihin. Mun on vaikea rakentaa luottamussuhdetta uusien ohjaajien kanssa. Mun on vaikea elää yksin. Tänäänkin tapeltiin hyvä tovi lääkkeiden hakemisesta ja niiden käyttämisestä ohjaajien kanssa. Mä en halua käyttää niitä. Mä en tarvi niitä. Mä pärjään ilmankin lääkkeitä. Ne vaan muokkaa sitä, mitä mä oikeasti olen. Ne muokkaa musta...tavallisen? Emmä halua olla sellainen. Mä haluan olla mä.
Mä kapinoin kaikkea vastaan palvelukeskuksella. Mä tiedän sen. Mun pitäisi käyttäytyä aikuisemmin, mutten koe tarvetta sille. 

Teen päinvastoin kuin käsketään, mun pää on mun, se on mun.