#TRIGGERWARNING

Nää arvet ei määritä sitä minkälainen hoitaja musta tulee. Ne ei määritä sitä, kuinka hyvä tai huono mä olen siinä mitä mä teen. Ne ei tee musta sen yhtään epäluotettavampaa hoitajaa kuin kenestä muustakaan. Mä voin olla siinä hommassa hyvä tai huono, eikä mun arvilla ole asian kanssa paskaakaan tekemistä. Arvet kertoo menneestä. Ei tulevasta. 

Mä olen sinut näiden kanssa. Joku saattaa kaupungilla kävellessä ajatella että olen "huomiohuora" Jokaisella on mielipiteensä. En mä ala loppu iäkseni verhoutumaan jätesäkkiin näiden takia. Mä haluan elää samallalailla kuin kaikki muutkin. Ja mulla on siihen oikeus. Nää arvet nimenomaan kertoo siitä että mä elän vieläkin. 

Kaikista eniten koulussa mua pelottaa opettajan reaktio jos se näkee nää mun kädet. Pitääkö se mua jotenkin epävakaana kyseiseen ammattiin? Hirveä selvittely mun nykyisestä terveydentilasta ainakin tulee.

LAIVAREISSU

Tultiin tosiaan perjantaina Tukholmasta.

Reissu oli kaikin puolin onnistunut. 

Maihin en Tukholmassa muuten lähtenyt, mitä nyt satamassa käytiin pienellä porukalla pyörähtämässä. Mummo oli ostanut mulle aivan ihanan pikkulaukun ja shortsipuvun kaupungilta. Niin klisee, mutta laivalla tuli syötyä hyvin. Ja kustua osa rahoista pelikoneeseen.

Keskiviikkona olisi ehkäpä lähtö pikniks-risteilylle Tallinnaan. Jännitän vain tuleeko rahat huomenna vai ei.

TUKHOLMAAN LÄHTÖ HUOMENNA

Huomenna suuntana Helsinki ja Katajanokan terminaali. Olisi lähtö Tukholmaan. Kaksi yötä laivalla. Ruokailut varattuna meno illalle ja seuraavalle aamulle aamupala. Rahaa mukana 60e. Mummo luvannut ostaa kartsan tupakkaa. Luvattu hyvää säätä huomenna Helsinkiin. Jos sitä ottaisi kannella siiderit pikkuveljen kanssa? Tullu sille luvattua et vien terassille joku kerta. Kaiteethan siellä laivan kannellaki on. Laivan yö elämä täytyy joka tapauksessa käydä tsekkaamassa. Ja Maarianhamina kannelta kokemassa. Mennessä ollaan siellä n. 4.30 Suomen aikaa. Ruotsista päin tultaessa vissiikin joskus 23-24? En ole aivan varma. Suomesta saadaan lähtöporukan lisäksi mukaan Ruotsin sukulaiset, jotka palaavat samalla laivalla takaisin kotiin. Toivon todella että tämä reissu menee viime vuotista paremmin.

GM :---)

En sitten olisi halunnutkaan nukkua pidempään. Viiden aikoihin heräsin eikä jumalauta enää edes väsytä. Aamuuröökillä jo käyty. Kai sitä voisi kohta kahvia keitellä ja mun kolistelulla herättää koko talon.

RISTEYKSESSÄ VIIMEISESSÄ

"TÄSSÄ RISTEYKSESSÄ VIIMEISESSÄ"

Tässä mä olen. Risteyksessä viimeisessä.

Toinen tie vie tuntemattomaan. Iloon. Elämänhaluun. Onneen. Opiskelujen pariin. Unelma-ammattiin. Töihin. Ehkä perheen perustamiseen. Omaan asuntoon. Paranemiseen.

Toinen tie vie tuttuun ja ei niin turvalliseen. Ahdistukseen. Kuolemanhaluun. Pelkoon. Vihaan. Aggressiivisuuteen. Itsetuhoisuuteen. Osastokierteen jatkumiseen. Ja lopulta kuolemaan.

Tunnemieli ohjaa tuttuun ja "turvalliseen." Järkimieli puolestaan tuntemattomaan.

Se miksi olen tässä risteyksessä. Nyt alkaa olemaan viimeiset hetket valita suunta elämälle. Näin tämä ei voi jatkua. Tai voipas, jos valitsen sen tutun ja "turvallisen" tien. Mutta mä en välttämättä halua. Haluan tietää miltä tuntuu olla aidosti onnellinen ja iloinen. Mä haluan opiskella, suunnata kohti unelma-ammattia ja työelämää. Mä haluan elää. Olla kuin tavalliset ihmiset. Elää sitä tasapaksua elämää, tylsine rutiineineen. Enköhän mä ole liiaksi jo nähnyt tätä tietä. Tämä tie ei johda kuin hautaan. Se on tosi asia, mikä pitää osata hyväksyä.

MÄ NÄYTÄN NIILLE

Mä pidän hoitajista jotka sanoo asiat suoraan, eikä kiertele ja kaartele. Se nimittäin toimii mulla, kun kerrotaan asia niin kuin se on. Ja se lisää mulla tätä buustia. Mä jumalauta vielä näytän niille. Näytän että mä pääsen jaloilleni. Näytän että mä pystyn ja että musta tulee vielä jotain muutakin kuin vain hattivatti-osaston vakio potilas.

KÄDET YLHÄÄLLÄ

Tuntuu, että kaikki ovat kädet ylhäällä mun tilanteen kanssa. Mä en ole psykoottinen, oireilein vain todella vaikeasti epävakaan persoonallisuushäiriön suhteen. Itsemurha yrityksia, uhkailua, impulssiivisuutta, itsetuhoajatuksia, itsetuhoisuutta, huomionhakua. Liikaa kiintymistä ihmisiin ja nissä roikkumista. Tunteiden heittelyä. Ääniharhoja. Epätodellisia oloja. Ajan ja paikan kadottamista.

IHAN HYVÄ OLLA

Mulla on toistaiseksi ihan hyvä olla.
Mitä mä nyt eilen illalla jo akuutissa kävin.
2 tikkiä.
Nyt yritän tavoitella psykologia.
Pitäisi ensi viikolle varata aika.
Ei muuten, mutta maanantaina on ravitsemusterapeutti.
Ja keskiviikosta perjantaihin olen laivalla.

KOTIUTUS

Kotiutus.
Ahdistaa.
Pelottaa.
Sössin.
Kuolen.
Elämä on.

KOTILOMAT & KOTIUTUS?

Perjantaina loppui tarkkailu osa 2, tällä osastoreissulla.

Lähdin myös yön yli kestävälle kotilomalle. Lauantaina vietimme pikkusiskon 4v ja pikkuveljen 18v syntymäpäiviä. Paluu osastolle lauantaina oli kello yhdeksääntoista mennessä.
Lauantai ilta meni ahdistuessa ja muutama naarmukin tuli tehtyä. Sama kaava toistui sunnuntaina. Yritin helpottaa oloa ties millä -kokeile ahdistukseen, kriisisuunnitelman mukaan. Aamulla aukesi rystyset, pelästyin niin paljon likolammelle "joutumista." Juttelin hoitajien kanssa useaan otteeseen. Tarvittavat lääkkeet meni. Käytiin hoitajan kanssa myös kävelyllä. Kokeilin jääpaloilla helpottaa oloa. Pientä naarmuttelua illalla ja useita kyyneliä. Illalla omahoitajan kanssa keskusteltiin ja sovittiin että menen eristyshuoneeseen nukkumaan yöksi. Ovi tietysti auki. Allekirjoitin lapun, että menen vapaaehtoisesti sinne. Illalla jouduttiin vielä päivystäjälle soittamaan ja lisäämään tarvittavien lääkkeiden määrää sille illalle. Olin taas eilen henkisesti niin ylikuormittunut että ystäväni käskevät ääniharhat palasivat kuvioon. Niistä omahoitajalle kerroinkin kyynel silmäkulmassa.

Tänään tapaan lääkäriä. Suunniteltu kotiutus päivä olisi tänään. Maanantaina.

TARKKAILUSTA TARKKAILUUN

Tänään loppui tarkkailuaika osastolla, sain vapauttavan päätöksen ja lääkäri painosti jäämään vapaaehtoisesti. Äsken pamahti päälle uusi tarkkailu ja eristys melkein kutsui. Viime yö menikin lepositeissä nukkuen. Lääkäri määräsi tarvittaessa otettavaksi opamoxin, jonka just äskön otin. Omat vaatteet meni vaihtoon, terveisin sairaalan linnakuteet päällä hillun kaalimatona osastolla. Ahdistaa. Tekisi mieli viillellä lisää. Kerkesinkin vessassa viiltämään ja luovuttamaan terän ennen kuin vartijat akuutista saapuivat paikalle. Olivat hoitajien kanssa mukana lääkärin tapaamisessa. MIHIN VITTUUN MÄ OLEN ITSENI TAAS PISTÄNYT?

OSASTOLLA, TAAS

Eilen aamulla kotiuduin akuutista. Päivällä olin jo hukuttautumassa likolampeen. Kaveri soitti poliisit, jotka vei putkaan. 15 vitun sekuntia se ovi kerkesi olemaan kiinni. Ranne auki. Ambulanssilla akuuttiin. Muutaman tunnin jonotus. Ahdistus. Halusin kotiin. Psykan sh pysäytti ja joutui pitämään kiinni. Paikalle kutsuttiin vartijat. Jotka kanssa joutuivat melkein parisen tuntia lähes taukoamatta pitämään käsistä, ja lopuksi jaloistakin kiinni. M1- lähetteellä osastolle ja eristyshuoneeseen.

KOSKA MÄ VOIN

Mä en luovuta. Olen kaunis, nuori naisen alku. Arvista huolimatta. Ei ne ihmisestä rumaa tee. Ne vaan muistuttaa mua siitä että aina ei ole helppoa ollut. Eikä tule jatkossakaan olemaan. Elämähän on itse asiassa yhtä saatanan alamäkeä, joka päättyy jokaisella samaan. Kuolemaan. Elämässä ei ole mitään järkeä ja logiikkaa. Me synnytään, eletään tietyssä porukassa, kuollaan ja menetetään. Jokainen yksi kerrallaan. Yksikään päivä ei ole samanlainen vaikka rutiineissa roikkuisikin. Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu. Elämä on arvaamaton. Se voi päättyä ja alkaa mikä hetki vain. Ennemmin tai myöhemmin. Nuorena tai vanhana. Elämä on päämäärätöntä. Tai ei oikeastaan, jos kuolemaa haluaa pitää päämääränä. On kaksi asiaa mitä me ei itse saada valita. Syntymä ja kuolema.

Olen erittäin impulsiivinen henkilö. Tunteet ohjaa enemmän kun järki. Jos saan tietyssä mielentilassa jotain päähäni. Toimin sekunnissa sen mukaan. Kontrolli katoaa omiin tekemisiin. Siinä ei mietitä. Siinä toimitaan. Jonkun ulkopuolisen on pistettävä siinä vaiheessa peli poikki, koska mä en siihen enää kykene. Keinolla millä hyvänsä.

Syksyllä alkaa koulu. Lähihoitaja. Minustako? Ei helvetissä. Miten voin auttaa muita, jos tarvin itsekkin niin saatanasti apua? Mä haluaisin seurata unelmia. Lähihoitajasta -» sairaanhoitajaksi/ensihoitajaksi. Mä en vaan pysty siihen vielä. Enkä tiedä pystynkö koskaan. Kestänkö mä sinne asti, että olen kunnossa vai toistaako päivät tätä samaa rataa vuodesta toiseen, vain sen takia että mä vellon paskassa olossa, koska mä en muka kykene. Mä haluan parantua. Olla niin sanotusti normaali. Opiskella ja käydä töissä. Löytää miehen ja saada lapsia. Jos mä en syksyllä aloita tota koulu, niin en sitten koskaan. Mä otan jumalauta itseäni niskasta kiinni. Näytän tälle koko paskalle että mä pystyn. Koska mä voin.