BROKEN INSIDE

Pakko päästä pois. Haluan paeta. Tätä oloa. Tätä elämää. Miksi elämisestä on tehty näin vitun vaikeaa? Ei tää oo elämisen arvoista elämää. En tiedä minne menisin. Romahdan. Kuinka kauan ihmisen pitää jaksaa, ennen kuin se alkaa kadulla huutamaan apua? Haluan huutaa ja itkeä. Hajoittaa kaiken mitä käsiini saan. Mutta ennen kaikkea haluan kuolla. Tää päivä on ollut aivan ihana. Mutta silti. En jaksa näitä mielialan vaihteluja. En vaan jumalauta jaksa. Oon niin loppu.

Miksi epävakaan elämästä on tehty näin saatanan vaikeaa???

What's wrong, what's wrong now?
Too many, too many problems.
Don't know where she belongs, where she belongs.
She wants to go home, but nobody's home.
It's where she lies, broken inside.
With no place to go, no place to go to dry her eyes.
Broken inside.

ITSEMURHA KEINOA ETSIMÄSSÄ

Nyt ei vaan enää jaksa. Lähdin tänään osastolta (huomenna ois muutenkin ollut uloskirjaus). Viiltelyä tullut harrastettua, koska äänet niin sanovat. Epätodellinen olo. Tekisi mieli vain pinkaista neljännen kerroksen ikkunasta ulos ja toivoa että kaikki loppui, tai miksi en kiipeäisi viidenteen kerrokseen parvekkeellekkin. En vaan jaksa. Niin loppu tähän paskaan. Olen koko illan etsinyt netistä keinoa millä tekisin itsemurhan. Sairasta? Ehkä, mutta kuka voi pakottaa mua kitumaan täällä?

BAARI-ILTA JA MUUTA LÄTINÄÄ

Tuli tossa jokunen tunti vietettyä baarissa.
Tuli tehtyä myös rikosilmoitus yhdestä jätkästö joka yritti mun humalatilaa käyttöä hyksi ja tynkea käsiään mun housuihin. Poliisit toi mut jokunen aika sit kotiin. Nyt odotan että bussit kulkisivat päksiib. En selviä tästö olosta muutwn hwnfissä. Epätodellinen olo ja käskevät äänet, joita kuubtwlinkin ja viilsin. Ahdistaa. Soitin myös vanhalle laitoksellekkin äsken ja töissä oli entinen omaohjaajani J. Oli ihana puhua hänen kanssaan puhelimessa ja jauhaa paskaa suoraan sanottuna.

EN SELVIÄ TÄSTÄ YÖSTÄ

Epätodellinen olo. Kuuntelen mitä äänillä on sanottavaa ja jumalauta ne ideat kuulostavat tällä hetkellä hyviltä. Ei väsytä. Soitin kriisipuhelimeen, siitä mitään apua ollut. Alkoa löytyisi kaapista. Ahdistaa. Itsetuhoajatukset pinnassa. En selviä tästä yöstä.

Tällaiseksi luullut en
Arkipäivää aikuisen

MIKSI MIELI ON IKUINEN LINNANSA VANKI?

Joku kuiskasi -mulle lähde äänet päässä huutavat -mene jo ennen kuin näät jokaisen uponneen. Miksi mieli on ikuinen linnansa vanki, kääntelee kuvia kuin huvittaa. Ja pahuutta nähdä voi missä vain tahtoo, rumuus ei rumalta tuu loppumaan. Ja jokaissen varjeltava on omaansa, käänny kun vielä en katkera oo. Ja vihassa vaanii se pohjaton ansa, juokse kun vielä en vajonnut oo.



Käskeviä ääniä. "Viillä ja tapa ittes, hullu." Tahdon vain totella niitä. En pysty vastustamaan ajatusta kuolemasta. Mä olen nähnyt kaiken mitä haluan nähdä, ja kokenut sen minkä olen. Yhtään mitään en kadu, vaikka varmaan syytä olisikin.

VAPAUS KÄTEEN JÄÄ

Kun elämässä kaiken menttää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa. Jos ei se tapa niin se todellaki hajottaa. En muistojen päälle kultakerrosta saa. Hymyile tai itke kuinka vaan.




Aina elämässä ei jää edes sitä vapautta jäljelle. Ylämäki on aivan helvetin raskas askeltaa ja sen takia katoankin alamäkeen liian usein. Se mikä ei tapa, saattaa hajottaa ihmisen, lopullisesti. Hymyile tai itke, tunne niin kuin tunnet.

23.12

Kuinka kauan ihmisen pitää jaksaa, ennen kuin se alkaa kadulla huutamaan apua?

"Hukuta mut unihiekkaan, älä herätä koskaan. Anna mun vajota pohjaan, Mariaanien hautaan"

"Antaisit vajota pohjaan. Antaisit vajota pohjaan. Anna mun vajota pohjaan"

POLIISIT VEI AKUUTTIIN, JÄLLEEN

Tänään psykologin käynnin jälkeen kävin sairaalan kanttiinista hakemassa kahvin ja menin istuskelemaan liksan rannalle. En siellä kauaa kerennyt olemaan, kun poliisit tuli tökkimään. Jos voisin sanoa näin, nettituttu oli ilmoittanut poliisille, istuvani liksan rannassa. Ylireagointia tältä tutulta, sillä ei, en tällä kertaa ajatellut hukuttautua. No poliisi kyydillä akuuttiin tapaamaan tuttuja hoitajia, näin myös lääkärin ja siitä sitten jo lähdettiinkin kotiin. Tai menin äidin luokse, ja siitä sit illalla kotiin. Tuttu poliisi yritti puhua mua myös osastohoitoon, mutta ei musta ole siihen. Vielä. Koen olevani kuitenkin kohtalaisen hyvässä kunnossa. Aina voi mennä paskemminkin.

HENGISSÄ OLLAAN

Hengissä ollaan ja vielä pitkään (:

MELKEIN KUOLLUT

"Ihan sama mitä teen
  jengi ohi kävelee.
  Meen auto tielle makaamaan
  eikä kukaan mua huomaa"

"Vaik melkein kuollut mä oon
  Täst mä en selvii
   ja mä tajuan sen"



Lähdin tänään osastolta, vain sen takia että voin vahingoittaa itseäni. Viillellä, hakata, polttaa. Kuolla. Mä saan hirveitä raivareita. Tavarat ja huonekalut lentelee. Huutoitken. Olen niin saatanan loppu tähän kaikkeen. Kerään rohkeuttani ja menen satamaan. Loppu on historiaa.

ETTÄ SELLASET SYNTYMÄPÄIVÄT

Synttärit meni sit aivan helvetin mallikkaasti.

Tosiaan pääsin eilen lähtemään kahdeltatoista äidin luo viettämään syntymäpäiviäni, jonne oli käytännössä tulossa koko suku. Siinä vieraiden kanssa juteltiin ja kahviteltiin. Onnistuin mä polttamaan itseni auringossa. Seittämäksi piti olla takaisin osastolla. Täti toi mut osaston oven eteen ja kun perävalot vaan näky...

Kaikki on mennyt siitä asti päin helvettiä, kun päätin olla palaamatta osastolle.

Baari aukesi kymmeneltä ja ei kun sisään. Happy hour 22-00, sii tuli enemmän ja vähemmän juotua 2,5 euron lonkeroita. Kävin sit pokkana kysymässä kahdelta naiselta, voinko lyöttäytyä heidän seuraan. Kävin se -ei tarvinut synttäreitä yksin viettää. Tarjottii mulle parit juomatkin. Enkä suostunut vaihtamaan baaria, ennen kuin Antti Tuiskun -Keinutaan oli soinut ja saanut tanssia sen tahtiin. Lopulta se soi ja vaihettiin Mugista -»  Club Chicagoon. Siellä tuli sit viel parit juotua ja tanssittua. Törmäsimpä siellä kauppakeskuksen vartijaa joka oli töissä pokena. Siinä sit juteltii hetki.

Sit pimenee. Seuraavat muistikuvat on kun poke herättelee mua baarin edestä...ja siitä seuraavat kun poliisit tuli. - Jälleen näemme, menin tokasemaan tutulle poliisille. Sit olenkin jo putkassa. Sytkäri kädessä ja yritin sytyttää patjaa palamaan. Putkan vartija joutu vääntämään sytkärin väkisin kädestäni. Sen mä muistan et siel putkas oli aivan helvetin kylmä. Aamulla puol yheksän aikaa tultii herättelemään ja pääsin lähtemään.

Soitin osastolle ja nyt olen odottamassa täällä päivystävää psykiatria. Mietitään jatkoja. Pääsenkö kotiin vai jäänkö vielä tänne.

#HAPPYBIRTHDAYTOME

PRINSESSA SUREE, HUKKUU JA KUOLEE

Kerro miltä se tuntuu kun irti päästää
Kerro miltä se tuntuu kun ei mitään pelkää
-----
Nyt tiedät kaikki on kuitenkin turhaa, niin turhaa
Sä vedit piinatut keuhkot täyteen, olit kai sekaisin
-----
Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
Että vasta tuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana
Mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja

Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan
Fauni hymähti ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois

On paratiisi meillä täällä näin
Mut ei aina kaikkk koe sitä näin
Ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
Suru joskus kiinni saa
Ja vie mukanaan
-----
Älä enää vastaa tähän
Teen sen mitä aijon tänää
Sä et sitten tiennyt mitään
Jos ne kysyy myöhemmin
-----
Mä olin perhonen jonka siivet eivät kauas kantaneet
-----
On niin peloissaan
Silmät auki oottaa unta vaan, saapumaan
Ei aikuistumaan, suostu millään
Tyytyy pakenemaan, taas humaltumaan
-----
Sylissäsi, uskallan tunnustaa
Ettei minusta tahdo olla tätä maailmaa kohtaamaan
Puolet minusta on muualla
-----
On kaikki turhaa
Ajattelee murheissaan
Elämän lanka hauras pian katkeaa

Yksin tarpoo humalassa
Sillan luokse laahustaa
Ei yleisöä katsomassa
Sen vielä varmistaa

Autiolta paikka näyttää
Hyväksyen toteaa
Tilaisuuden päättää käyttää
Reunaa kohti suunnistaa

Hiljaa katsoo hyiseen veteen
Sinne tahtoo sukeltaa
Viimein päätöksensä tekee
Reunan yli kapuaa

Viimeisen kerran huutoon suunsa aukeaa
Piiskaava tuuli sen alleen vaimentaa

Tänään päätti sen
Koitti päivä viimeinen
Viimein vajoaa
Hautaansa kohti sameaan

Kangistaa kylmyys
Luihin asti pureutuu
Ympärillä tyhjyys 
Hiljaisuuteen hautautuu

Silmissä mustuu
Kylmä aistit turruttaa
Voimakas pohjavirta
Vie ruumiin mukanaan

Tänään päätti sen
Koitti päivänsä viimeinen
-----

MÄKI ON VAAN IHMINEN KAI SE PITÄS TAJUU

"MÄKI OON IHMINEN KAI SE PITÄS TAJUU"

Mihin helvettiin katosi se oikea Jenna? Se perheen parissa viihtyvä, kavereita näkevä, opiskelija. Se joka oli elämänhaluinen. Iloinen ja onnellinen. Itseensä tyytyväinen. Se jolla oli tulevaisuuden suunnitelmia. Se joka halusi ensihoitajaksi tai sosionomiksi. Se joka halusi auttaa ihmisiä. Se, joka käytti päihteitä vain silloin kun pidettiin kavereiden kanssa hauskaa. Mä halusin perheen. Olla juuri se OIKEA JENNA.

Mä olen nykyään vain kuori oikeasta Jennasta. Mä vihaan elämää. Mä haluan vain kuolla ja satuttaa itseäni. Mä vihaan sitä mitä mä olen. Mielenterveysongelmainen, yhteiskunnan vihaama syöpä. Mä en kykene opiskelemaan, en käymään töissä. Mä elän jumalauta toimeentulotuella, enkä saa niitäkään rahoja riittämään muutamaa päivää pidemmälle. Kaikki menee tupakkaan ja alkoholiin. Akuutinkin henkilökunta on kyllästynyt muhun. Mä juoksen siellä joka toinen päivä. Ma haluan apua, mutta kun en jumalauta saa sitä. Välillä tuntuu, haluaako tää yhteiskunta edes pitää mua hengissä. Tuskin. Ei musta veronmaksajaa välttämättä saa. Mä olen surullinen ja ahdistunut. Itsetuhoinen. Maailmaa vihaava. Emmä voi perhettä perustaa. Mä liikun muiden mielenterveys- ja päihdeongelmaisten kanssa. Ei normaalit ihmiset voi sitä tajuta miksi. Mä koen kuuluvani siihen porukkaan. Mä olen jo luovuttanut kaiken suhteen. Miksi jaksaa pidemmälle kun voi luovuttaa nyt. Miksi katsoa tätä paskaa pidemmälle?

Mulla on lauantaina syntymäpäivä. 19 vitun vuotta elänyt tässä paskassa maailmassa, jolla ei ole mulle mitään tarjottavaa. Mun elämämon jo loppunut siihen päivään, kun ensi kertaa aloin oireilemaan. Olisinkohan ollut 13 tai 14 kesäinen.

Mulla on viilltetyt ja poltetut kädet. Ei kukaan normaali ihminen kykenisi itseään satuttamaan. Ja saamaan siitä mielihyvää. Niistä avonaisista, repsottavista haavoista. Verestä.

Nyt mä olen vain kasa diagnooseja ja niiden oireita. Epävakaa persoonallisuushäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö 2 tyyppi (psykoottisin läpilyönnein), pakko-oireinen häiriö ja jonkin asteinen ahdistuneisuushäiriö. Joskus diagnosoitu myös sosiaalistentilanteiden pelko. Epäilty disso.

Ei normaalit ihmiset tajua, mitä mä käyn läpi just silloin kun näytän olevani muka pahmissa teini-iässä tunteiden vaihtelun ja käytöksen perusteella. Ne ei tajua sitä että kun kontrolli itseensä katoaa, ainut vaihtoehto on pitää kiinni tai sitoa lepositeisiin tai laittaa eristyshuoneeseen. Muut päivystyksessä olevat ihmiset ei vaan voi tajuta sitä miksi poliisi on mukana saattamassa mua sinne. Ne voi ajatella -taas hulluja tuodaan. Mä en ole hullu. Mä saatan vain olla hieman sekaisin, tästä kaikesta.

Ei tämä ole elämisen arvoista elämää.

VIIKONLOPPU

Tosiaan, kävin viikonloppuna kaksi kertaa, lauantaina ja sunnuntaina Sillan tukikäynnillä päksissä. Jo lauantaina hoitaja mietti, pitäisikö pyytää lääkäri mua tapaamaan, se jäi siihen. Heti sunnuntai- iltana otin kolmannen yliannostuksen lääkkeitä viikon sisään. Maanantaina pää selvisi sen verran että otin suunnaksi keskussairaalan päivystyksen. Siellä multa otettiin varmuuden vuoksi verenpaineet, happisaturaatio ja ekg, haluttiin varmistaa ettei lääkkeistä tullut mitään jälkiseurauksia. Tapasin myös psykan sairaanhoitajan ja akuutin päivystävän lääkärin. Jäin päivystykseen yön yli nukkumaan. -Ymmärräthän sinä, jos sä lähet täältä yön aikana, meiän pitää soittaa poliisit sun perään, itsemurha vaaran vuoksi. Aamulla tapasin vielä lääkäriä ja psykan sairaanhoitajaa, sekä päivystävää psykiatria. Sain luvan lähteä kotiin.

Lääkitystä mulla ei edelleenkään mene ja sen huomaa voinnista. Elän liipaisimella.

Tänään mulla on yhdeltä avohoidon psykologin aika. Olen hänelle kyllä soitellut jo viime viikosta asti, etten vain enää jaksaisi. Olo on aivan kamala. Ikinä en tiedä minkälainen fiilis on esimerkiksi puolen tunnin päästä, enkä tiedä mitä saan päähäni. Mielialat heittelee niin laidasta laitaan. Nyt on hyvä olla, hetken päästä saatan itkeä ja raivota.

TUKIKÄYNTI SILTAAN

"Tuntuu et oon koko ajan menossa ja vasn muiden takii elossa"

Olen kahdelta menossa käymään psykalla. Sain viikonlopulle tukikäynnin Siltaan. Paha olo jatkuu. Tärisen, on niin huono-olla. Itkisin, jos pystyisin. Olisipa kello jo kaksi. 

EN JAKSA ENÄÄ

Pääsin keskiviikkona pois osastolta. Heti illalla oli paikkauttamassa kättäni. Pääsin kotiin. Kotiin päästyä otin lääkeyliannostuksen, josta aamulla kerroin psykologille soittoajan yhteydessä. Psykologi otti yhteyttä lääkäriini ja ensihoito, sekä poliisit tulivat hakemaan mut kotoa ja päivystykseenhän siinä jouduttiin. M1 lähetteellä osastolle, vartijan saattelemana, joka tosin peruttiin ja mulle annettiin mahdollisuus jäädä vapaaehtoiseen hoitoon tai lähteä kotiin. Lähdin kotiin. Viime yönä otin uudestaan lääkkeiden yliannostuksen.

Tärisen. Ahdistaa niin paljon. En selviä. Haluan vain kuolla. Päästä pois. Äänet kertovat että joudun kohta psykiatriselle. Haluan huutaa ja itkeä. Heitellä tavaroita ja raivota. Viillellä? En jaksa enää. 

OLENKO MÄ OIKEASTI OSASTOLLA

"Olenko mä oikeasti osastolla?"

Ennen eilistä iltaa, mun viimeinen muistikuva on siitä kun istuin tutun kanssa Sokoksen Hesburgerin pöydässä, kaveri odotteli ruokiaan. Sitten pimeni. Kävin eilen illalla hoitajilta sekavassa mielentilassa kysymässä, olenko mä oikeasti osastolla. Hoitaja katto mua vähän säälivästi. Kyllä sä olet.

RIKKINÄISENÄ SAAT ENEMMÄN HUOMIOO

"Rikkinäisenä saat enemmän huomioo"

SEKAVA OLO #2

Sunnuntai ilta sai jatkoa. Pääsin tosiaan päivystyksestä sunnuntai iltana yhdeksän aikaa pois ja olin kymmeneltä kotona. Siinä sit kirjoittelin fiiliksiäni facebookin epävakaa perhärön- tw ryhmään. Puol kahentoista aikaa menin käymään tupakalla ja poliisit ottivat kopin. Joku oli huolestunut musta ja soittanut häkeen, joka luultavasti oli selvittäny mun osoitetiedot. Siinä sit juteltii poliisien kanssa ja ne soitti lanssin. Käytii lanssia odotellessa hakemassa mun tavarat kotoa. Lanssi tuli ja suuntana oli yllätys, yllätys akuutti24. Mut vietiin konservatiiviseen valvontaan, että mua voitaisiin vahtia. Tupakallekkin kun halusin mennä, soittivat valvonnam hoitajat psykan hoitajille, et tulee vahtimaan mua. Jossain vaiheessa yötä mä näin psykiatrian sairaanhoitajia, joista toinen on entinen osaston psykan hoitaja. Juteltiin siinä päälle tunti. Meiän keskustelusta mulla jäi mieleen;

"Tätä menoa sä vietät kesäs osastolla. Syksyllä sä sot tajuat et voi vittu ens kesään on vielä pitkä aika"

"Kohta sä olet osasto kasilla ja sieltä et sitten pois ihan noin vain pääsekkään. Siellä käy päivät todella pitkiksi"

"Syö sun lääkkeet. Olos paranee. Oot lääkekielteinen. Toi on epäsuoraa itsetuhoisuutta"

"Et sä mikään tyhmä ole."

"Sulla menee nuoruus hukkaan"

Keskustelun jälkeen palasin takaisin valvontaan. Itkuisena ja ahdistuneena. Näin lääkäriä, joka konsultoi psykiatria. Sain luvan kotiutua. Sit mä en tiedä mitä tapahtui. Menin päivystyksen aulaan istumaan ja hakkaamaan päätä seinään. Hetken päästä psykan mieshoitaja tulee luokseni ja tenttaa mitä teen ja miksi ja että lopeta. Juoksin vessaan ja lukittauduin sinne. Hoitaja sanoi jollen nyt avaa ovea, se kutsuu vartijat paikalle. Avasin. Kävin tupakalla ja hetken päästä lukittauduin uudelleen. Ja vielä kolmannen kerran. Silloin oven takana oli hoitajan lisäksi lääkäri. Ovi avattiin väkisin ja mut löydettiin teräkädessä istumasta siellä. Tarkoituksenano viiltää. Vartijat kutsuttiin paikalle ja lääkäri lähti kirjoittamaan m1- lähetettä suljetulle. Menin psykan hoitajien huoneeseen odottamaan lähetettä ja lähetteen saatua kutsuttiin vartija mukaan saattamaan mua osasastolle. Näin aamulla päivystävää psykiatria, joka perui m1- lähetteen ja jäin vapaaehtoiseen hoitoon.

SEKAVA OLO

Tyttö juoksee karkuun tulevaisuus perässään, ei pääse pakoon itte kantaa menneisyyttään selässään.

Dissosatiivinen muistinmenetys buustattuna epävakaalla pershäröllä.

Sekava olo. Kaikki on jotenkin sumeeta. Ihan kuin olisin unessa, paitsi että tietääkseni olen hereillä. Toivoisin olevani kuollut. Tekisi mieli ottaa lääkeyliannostus. Aamuun asti pitäisi pystyä odottamaan, että saan yhteyden psykologiini. En jaksa. En pysty. Halaun kuolla. En kuitenkaan. Impulssiivisuus tekee vain ihmeitä, tekee vaikkei oikeasti niin tarkoittaisi tehdäkkään. 

MITEN TÄSSÄ TAAS NÄIN PASKASTI KÄVI

Pääsin tänään tai oikeastaan eilen pois osastolta, jossa olen ollut maanantaista lähtien. Nyt illalla lähdettiin kavereiden kanssa baariin. Käytiin Tenkussa, josta otin sitten ennen aikoja suunnaksi yökerho Mugin. Vainoharhat alkoivat hiipiä uudestaan mieleeni. Ja rupesin mä siinä baarin edessä sitten itsetuhoiseksi. Poltin tupakalla ranteeseen. Lähdin pois paikalta ja hetken päästä poliisit löysivät mut. Aloin siinä sitten aggressiiviseksi niitä kohtaan. Maijan takabaksii ja suuntana oli kyttis. Yritin kyttikseltäki karata mutta kolme poliisia väkisin raahas mut putkaan odottamaan ambulanssi henkilökuntaa. Ensihoitajat tulivat. Meinasin aluksi joutua poliisien saattelemana lähteä päivystykseen, mutta lähdin kiltisti ensihoitajien matkaan. Nyt olen päivystyksessä enkä saa edes tupakalle saati vessaan mennä yksin. Odottelen päivystävää lääkäriä ja tuomiota tuleeko lähtö m1- lähetteellä suljetulle.

EI MENNY NIINKUIN STRÖMSÖSSÄ

Lauantaina lähdin kaverin kanssa baariin viettämään iltaa. Kaveri lähti ja löysin toisen tilalle. Näimpäs siellä myös laitoksessa olleen harjoittelijan ja yhden psykan sairaanhoitajan, jonka kanssa tuli muutama sananen vaihdettua. Kuuden lonkeron, 4 kossubatteryn, tanssilattialla heilumisen ja lopulta pilkun jälkeen baarista ulos, jossa harhaisuus alkoi. Ilmeisesti tutut olivat soittaneet häkeen. Poliisithan siihen ekana paikalle tulivat ja juteltiin telkasta tutun poliisim kanssa. Seuraavaksi tuli lanssi ja suunnaksi tuli päivystys. Kesken matkaa karkasin lanssista ja kolme poliisipartiota etti mua puistosta johon olin juossut. Poliisit löys mut ja niiden mukaanhan en suostunut menemään. Poliisien pitäessä käsikynkässä lysähdin maahan istumaan ja jatkoin edelleen itkemistä, jonka olin jo keskustassa aloittanut. Takaperin ne mut lopulta lanssille talutti, jossa mut sit pistettiikin maihin käsi- ja jalkarautoihin. Siinä sitten mentiin poliisisaattueessa päivystykseen lepareihin. Lepareista ja nippusiteistä huolimatta, mua jouduttiin pitämään kiinni. Kolmet rauhottavat injektiot reiteen ja sit lähti taju. Heräsin seuraavan kerran yhentoistä jälkeen. Kävin juttelemassa psykan hoitajan kanssa ja lääkäri antoi luvan lopulta kotiutua.