SANOIN VUOKRASOPIMUKSENI IRTI

Sanoin tänään vuokrasopimukseni irti nykyisestä asunnostani palvelukeskuksella. Uutta asuntoa ei vielä ole, mutta sellaisen olisi löydyttävä kuukauden sisään. Vointini on ollut tasaista lukuun ottamatta pientä pelkoa ja stressiä tulevasta muutosta. Mutta se on fine, olen antanut itselleni luvan jännittää tulevaa elämän muutosta, siirtymistä kokonaan omaan, itsenäiseen elämään.

Mitkä syyt lopulta johtivat päätökseeni muuttaa?
Tämä paikka ei vaan ole se oikea minulle. Pystyn paljon itsenäisempään elämään, kuin mitä minun täällä annetaan elää. Pystyn käymään kaupassa, tekemään ruuan, siivoamaan, huolehtimaan hygieniastani, hoitamaan lääkitykseni, maksamaan vuokran ja laskut, hakemaan tarvittavat tuet, asioimaan eri paikoissa, soittamaan eri paikkoihin...Minä pystyn ja minä osaan. Täällä mun ei vaan anneta näyttää sitä.

MUUTTO TAKAISIN HEINOLAAN?

Mulla oli tänään aika jälkihuollon sossulle. Juteltiin niitä näitä ja puheeksi tuli mahdollinen muuttoni takaisin Heinolaan koulupaikan takia. Miltä ajatus takaisin Heinolaan muutosta tuntuu? Oudolta, mutta ei mahdottomalta. Jollain tapaa kuitenkin pidin siitä kaupunkina. Pienihän se on kuin mikä, mutta...Koulumatka lyhenisi huomattavasti eikä tarvitsisi istua aamun ruuhka bussissa väsyneenä. Toisaalta olen pikkuhiljaa kotiutumassa palvelukeskukselle, joten olisiko muutto tähän kohtaan sopiva? En tiedä. Uusi ala ammattikoulussa on jo niin iso asia, että tarvitsenko enempää muutosta tähän samaan syssyyn? Pystyisinkö mä siihen niin, ettei se vaikuttaisi koulunkäyntiin? Kuka sen tietää muu kuin minä. Vain aika näyttää sen mihin suuntaan tästä nyt lähdetään ja koska.

LAITOKSELLA KÄYMÄSSÄ

Käytiin äsken pikkusiskon kanssa vanhalla laitoksella. Oli mukava käydä siellä "pitkästä aikaa" vaikka vaikeetahan se on. Itku meinas pariin otteeseen tulla. Niin kova ikävä sinne ja niin kova ikävä niitä ihmisiä siellä, vaikka eihän ne mun elämästä mihkään katoa, niin kuin he ovat sanoneetkin ja kai se on pikkuhiljaa itsekkin uskottava.

ENHÄN MÄ OLE EDES TYÖKUNTOINEN

Mä kasaan itselleni päivälle ohjelmaa ja luulen pystyväni tekemään kaiken. Jälkeen päin kun mietin emmä vaan pysty. Huomenna ois päivällä psykologin aika ja iltapäivästä meen käymään vanhalla laitoksella. Keskiviikolle sovin jo työhaastattelun ja sossun tapaamisen. TYÖHAASTATTELUN, enhän mä ole edes työkuntoinen.
Mä en ole enää ollenkaan varma siitä sosiaali- ja terveysalasta, sopiiko se mun tän hetkiseen tilanteeseen. Tein äsken lisähaun luonto- ja ympäristöalalle, luontoohjaajaksi. Mulla kuitenkin on joka tapauksessa opiskelupaikka syksylle logistiikan perustutkintoon varastonhoitajaksi. Vielä kun osaisin päättää mitä haluan. Ainiin, olin jossain vaiheessa vissiikin hakenut kesälukioonkin, tai ainakin sellaisen puhelun tänään sain.
Kaikki tämän kuun rahat on melkein mennyt, eikä heinäkuun toimeentulotuki päätöksestä ole vielä kuulunut mitään, saanko silloin edes mitään. Pitäisi ohjaajien kanssa jutella mitä tukia mun olisi mahdollista saada kelasta, että voisin niitäkin mahdollisia tukia hakea. Laskuja kerääntyy. Oon niin taas kussu mun raha-asiat.

ENHÄN MÄ OLE EDES TYÖKUNTOINEN

Mä kasaan itselleni päivälle ohjelmaa ja luulen pystyväni tekemään kaiken. Jälkeen päin kun mietin emmä vaan pysty. Huomenna ois päivällä psykologin aika ja iltapäivästä meen käymään vanhalla laitoksella. Keskiviikolle sovin jo työhaastattelun ja sossun tapaamisen. TYÖHAASTATTELUN, enhän mä ole edes työkuntoinen.
Mä en ole enää ollenkaan varma siitä sosiaali- ja terveysalasta, sopiiko se mun tän hetkiseen tilanteeseen. Tein äsken lisähaun luonto- ja ympäristöalalle, luontoohjaajaksi. Mulla kuitenkin on joka tapauksessa opiskelupaikka syksylle logistiikan perustutkintoon varastonhoitajaksi. Vielä kun osaisin päättää mitä haluan. Ainiin, olin jossain vaiheessa vissiikin hakenut kesälukioonkin, tai ainakin sellaisen puhelun tänään sain.
Kaikki tämän kuun rahat on melkein mennyt, eikä heinäkuun toimeentulotuki päätöksestä ole vielä kuulunut mitään, saanko silloin edes mitään. Pitäisi ohjaajien kanssa jutella mitä tukia mun olisi mahdollista saada kelasta, että voisin niitäkin mahdollisia tukia hakea. Laskuja kerääntyy. Oon niin taas kussu mun raha-asiat.

MIELIALAT HEITTELEE LAIDASTA LAITAAN

"Tiedättekö mikä on paras lääke kaksisuuntaiseen? Oikeesti se on alkoholi. Auttaa niin maniaan kuin masennukseenki. Sillä vaan on ikävät haittavaikutukset"

Mä olen ihan sekasin itseni kanssa. Mielialat heittelee laidasta laitaan. Masentaa, ei masenna. Ahdistaa, ei ahdista. Hyvä olla, paska olla. Itkettää, mut sit ei kuitenkaan. Koko ajan pitää olla menossa vaikken jaksaisi. Tekisi mieli vaan hautautua sänkyyn, mutten pysy hetkeäkään paikoillani. Alku viikko ihan täyteen buukattu taas vaihteeksi. En jaksais...suihkussa käyminenkin on yli voimaista. Mut kaiken tän keskellä olen niin helvetin itsevarma. Mä pystyn mihin vain itse haluan.
Onneksi on päällä estolääkitys joka estää pahimmat mania kaudet.

Alkoholia, kiitos. Sitä mä tarvisin just nyt kohottamaan mun jo entuudestaan hyvää oloa.

REISSU HELSINKIIN

Junassa menossa kohti Lahtea. Oltiin mummon kanssa päivä Helsingissä. Tarkoituksenani oli ostaa jotain kivaa päälle pantavaa tulevaa laiva reissua varten, mutten löytänyt muuta kuin t-paidan ja hupparin, ihan arkivaatteiksi. Oli mukavaa vaihtelua käydä välillä muuallakin kuin pyöriä pelkästään Lahessa. Kolmen viikon päästä takaisin, tosin suuntana silloin Katajanokan terminaali ja Tukholma.

KUULUMISIA #2

Mulla menee olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Eilen sain tietää, että mut on valittu opiskelemaan sosiaali- ja terveysalalle lähihoitajaksi. Pikkasen vaan jännittää et mitä siitä tulee, vointini nyt tällä hetkellä on mitä on. Pystynkö mä auttamaan muita, kun tarvitsen itsekkin vielä niin paljon apua. Vaan aika näyttää sen. Kyllä mä ajoin hyväksyä sen paikan ja parhaani yrittää.
Mä olen huomenna lähdossä mummon kanssa Helsinkiin katselemaan mikä meno siellä on. Jännittää mennä sinne ihmispaljouteen. No pientä harjoittelemista tulevaa Ruotsin risteilyä varten, jonne olen heinäkuun puolessa välissä lähdossä.
Emmä tiiä...jotenkin taas vaihteeks hirveen outo olo. Kämppäki ihan pommin jäljiltä kun en oo vaan jaksanut tehä tälle mitään.
Käytiin muuten psykan kanssa tänään kävelyllä ja samalla katsomassa mun uutta psyka paikkaa. En tahdo sinne. Haluan pitää mun  nykyisen psykan, mutta tiedän ettei se ole mahdollista, koska olenhan jo "aikuinen" joten siirto aikuspsykiatrialle on pakko. Mut hylätään...taas. Eihän se niin ole tai ei ainakaan pitäisi olla, mutta siltä se tuntuu.

HYVÄ OLLA

Mulla on hyvä olla. En tiiä johtuuko sitten siitä kun en ole yksin. Olen äidin ja pikkusisarusten kanssa tädin luona, maaseudun rauhassa.

Pääsin siis eilen jälleen pois osastolta. En tiedä oliko fiksu veto olla menemättä kuntoutusosastolle mutta...

ODOTAN LÄÄKÄRIÄ

Odotan lääkärin tapaamista. Jännittää, sillä en tiedä itsekkään mitä haluan.

OSASTOLLA JÄLLEEN

Osastolla jälleen. Tuli eilen vaan niin helvetin sekava ja epätodellinen olo, et oli pakko pyytää apua. Pelkasin sekoamista. Nyt täällä ainakin huomiseen asti. Huomenna katsellaan jatkoa osaston lääkärin kanssa.

YHTÄ HELVETTIÄ

Viimeiset muutama iltaa on ollut jälleen yhtä helvettiä. Ahdistus kasvaa hetki hetkeltä, naisen ääni kuuluu jostain ja katoan epätodelliseen oloon. Itsetuhoisuus ja itsetuhoajatukset tulevat kuvioon aina jossain vaiheessa. Toistaiseksi olen pystynyt pysymään vain viiltelyssä ja itsensä polttamisessa. Mutta kuten sanottu itsetuhoajatukset ottavat ilta illalta enemmän valtaa. Pelottaa, milloin olen hyppäämässä oikeasti viidennestä kerroksesta. Ei tää oo enää tervettä. Mä tarvin apua, mutta mä en osaa ottaa sitä vastaan.

KAPINOINTIA PALVELUKESKUKSELLA

Mun elämisestä palvelukeskuksella ei tule mitään. Emmä osaa sopeutua sinne, kun päässä pyörii vain ajatus että palvelukeskus vei laitoksen paikan elämästäni. On niin paska olla kun tietää "etten pääse laitokselle enää takaisin". Tottahan se ei ole, sillä olen tervetullut käymään siellä, mutta ei se ole sama asia kun siellä asuminen. Suhde ohjaajiin on erilainen. Niinkuin yksi ohjaajista sanoi olen nyt kuka vaan heistä, mä en enää ole heidän työpaikallaan asuva nuori, Nyt mä olen kuin kuka vaan vastaantulijoista.

Uusi paikka, uudet vaikeudet. Mun on vaikea sopeutua palvelukeskuksen sääntöihin ja käytäntöihin. Mun on vaikea rakentaa luottamussuhdetta uusien ohjaajien kanssa. Mun on vaikea elää yksin. Tänäänkin tapeltiin hyvä tovi lääkkeiden hakemisesta ja niiden käyttämisestä ohjaajien kanssa. Mä en halua käyttää niitä. Mä en tarvi niitä. Mä pärjään ilmankin lääkkeitä. Ne vaan muokkaa sitä, mitä mä oikeasti olen. Ne muokkaa musta...tavallisen? Emmä halua olla sellainen. Mä haluan olla mä.
Mä kapinoin kaikkea vastaan palvelukeskuksella. Mä tiedän sen. Mun pitäisi käyttäytyä aikuisemmin, mutten koe tarvetta sille. 

Teen päinvastoin kuin käsketään, mun pää on mun, se on mun. 

KOTONA

Kotona. Pääsin jo tänään pois osastolta. Tunteet ovat erittäin ristiriitaiset. On kiva olla kotona, mut toisaalta emmä täällä pärjää. Osastolla oli parempi olla. Olo oli turvallisempi. Ei tarvinnut pelätä. Miksi sitten lähdin sieltä näin aikasin? On helpompi lähteä itse, kuin kokea tulevansa hylätyksi.

Hylätyksi tulemista, sitä mä en kestä.

MILLÄ SAAMME PIDETTYÄ MINUT HENGISSÄ

Jälleen keskustelu lääkärini kanssa johti aiheeseen millä saamme pidettyä minut hengissä?
Mä en osaa vastata tuohon kysymykseen. En mä voi tietää tuleeko mulle osastolta pois pääsyn jälkeen niin toivoton fiilis, että itsemurha on ainoa oikea ratkaisu, vai meneekö mulla jopa niin hyvin, ettei mun tarvitse edes satuttaa itseäni. Ei sitä vaan voi tietää.
Nyt mulla menee hyvin. Ei ahdista. Ei masenna. Ei itketä. No joo, itsetuhoiset ajatukset kiertävät päässä, mutta muuten mulla on nyt hyvä olla.

Puoli yhdeltä mulla on viimeinen psykologin tapaaminen osastolla. Tehdään viimeiset testit ja tulokset saan kuulla ensi viikon tiistaina. Psykologin tapaamisen jälkeen näen vielä lääkäriä toisen kerran omahoitajani kanssa ja katsotaan saammeko vastausta kysymykseen millä saamme pidettyä minut hengissä? 

Tämä mun tän hetkinen osastolla olo on niin turhaa. Mulla on hyvä olla. Emmä tarvi apua enää. Mä olen valmis lähtemään "kotiin". Emmä osaa ottaa enää mitään irti tästä tutkimusjaksosta.

PYHIMYS- NYT

Mä en tienny miten pysähtyy, nauttii hetkestä.
Mieli teki omat esteensä.
Juoksen karkuun tai juoksen perässä.
Aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin, ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla.
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla.
Voisinpa juoksennella auringon alla.

ONNISTUTAANKO ME TAVOITTEESSA?

Onnistummeko me tavoitteessa pitää mut hengissä jos perjantaina lähden osastolta? Jos tämän hetkistä vointia katsotaan, niin kyllä. Mutta entä kun tulee pohja vastaan? Löydänkö itseni kiskoilta valmiina hyppäämään? Tai kenties jonkin järven/ lammen rannalta valmiina hukkumaan? Vedänkö mä taas alkoholia ja lääkkeitä sekaisin, samalla kuolemaa toivoen? Mä toivon etten, mutta tiedän kaikkien kolmen vaihtoehdon olevan mahdollisia.

Olen tänään käynyt sekä psykologin että lääkärin testeissä. Loppuviikosta tai viimeistään alkuviikosta selviää löytykö testeistä jotakin syytä käyttäytymiselleni.

Olisipa kello jo 17.00 pääsisi vielä tunniksi tänään selvittelemään ajatuksia ulos. Ulkona olo rauhottaa. Etenkin tossa sairaalan viereisellä lammella istuskelu ja tupakan polttaminen. Se on se tunne kun saa istua raittiissa ulkoilmassa, katsella maisemia ja vaan olla ja miettiä, kuunnella musiikkia. Kukaan ei ole häiritsemässä.

Ja mitä itsetuhoisuuteen tulee, tekisi mieli viillellä. Viiltää, viilto viillolta syvempia naarmuja. Tai vaihtoehtoisesti polttaa tupakan tumpeilla tasareunaisia pyöreitä jälkiä kädet täyteen.

ELÄMÄ ON PELI

Elämä on peli josta vain vahvat selviytyvät.

OLENKO MÄ VALMIS

Näillä näkymin tulen perjantaina pääsemään pois osastolta. Olenko mä valmis siihen? "No viikko aikaa miettiä" Mutta kun se viikko on aivan helvetin lyhyt aika. Mä haluan "kotiin" mutta samalla mä haluan olla täällä osastolla. Täällä mä olen turvassa itseltäni. Jos homma karkaa käsistä, hoitajat pistävät stopin. "Kotona" sitä ei ole kukaan tekemässä. Entä jos pois päästyäni yritän taas tappaa itseni? Mä tarvitsen tukea ja apua. Emmä pärjää yksin. Vielä. Emmä ole edelleenkään valmis ottamaan täyttä vastuuta itsestäni ja tekemisistäni. Ja niin kuin lääkäri sanoi, tämän hetken tärkein tavoite on pitää mut hengissä. Onnistuuko se jos lähden? Tuskin. Mä olen niin pohjalla tällä hetkellä, eikä sieltä ylös hetkessä nousta.

Mä en ollut viikkoon satuttanut itseäni, tänään se tapahtui. Poltin röökin tumpilla itselleni palovamman käteen. Se kipu. Sen kestää, mutta sitä ahdistusta ja masennusta ei, Yleensä olisin viiltänyt, mutta täällä se ei ole mahdollista. Entä "kotona" kun on mahdollisuus viillellä...teenkö mä sen? Luultavasti kyllä. En todellakaan voi luvata etten satuttaisi itseäni täältä pois pääsyn jälkeen.Itsensä satuttaminen, se on mun selviytymis keino. Keino selviytyä elämästä hengissä.

KOSKA LÄÄKÄRI ON NIIN PÄÄTTÄNYT

"Niillä on joku suunnitelma mun pään menoks...vielä kun tietäis mikä"

Ei nää yritä edes auttaa mua, jos ne yrittäis ne kuuntelis mua, eikä heti syyllistäisi kaikesta. Ne ymmärtäisi kuinka tärkeä mulle on mun jälkihuollon työntekijön tapaaminen. Ne antaisi mun tavata sen. Nyt ne vaan ajattelee tämän päivän hoitoneuvottelua, kuinka se menee kaiken muun edelle, koska lääkäri on niin päättänyt. Mä olen niin loppu tähän. Oon niin kyllästynyt olemaan osastolla. Täällä mä olen turvassa, mutta en silti ole. Ahdistaa, enkä saa tätä loppumaan.

AVAUTUMISTA

Mä tiedän etten ole maailman ainoa ihminen joka stressaa asioista.

Tiedän että olen osastolla ja tiedän jopa syyni siihen. Ymmärrän miksi täällä on tietyt käytännöt ja anteeksi että olen joskus niistä vallittanut.

Tiedän käyttäneeni rahani holtittomasti ja miettiväni nyt miten pärjään 15. päivään asti,

Ainii mutta sehän on helppoa, sen kun vaan olen osastolla, ei tarvi stressata rahasta kun saan syödä neljästi päivässä. 

Tiedän että minulla on koulupaikka syksyä varten odottamassa ja silti jännitän sitä pääsenkö vaihtamaan alaa. Jollain tavalla otan jopa stressiä siitä.

Tiedän että lastensuojelulaitoksesta lähteminen on vaikeaa ja hermot saattavat olla kireällä, mutta voisiko sen jumalauta nätimmin ilmaista kuin alkaa heti syyttämään mun omista tekemisistä?

Tiedän olevani 18 vuotias, ja vapaa tekemään just niin kuin itse haluan.

MÄ JUMALAUTA TIEDÄN.

Mä en vaan tällä hetkellä jaksa mitään paska draamaa. Mä en jaksa sitä just nyt. Mun elämässä on muutaman viikon sisään tapahtunut niin jumalattoman isoja ja vaikeita muutoksia ja mä reagoin niihin. Vahvasti. Sekakäyttämällä alkoholia ja lääkkeita. Viiltelemällä. Yrittämällä tappaa itseäni. Tuhlaamalla rahani holtittomasti. 

Mä olen mä ja mä elän mun omaa elämää. Antakaa mun tehdä se.

Ahdistaa aivan helvetisti. Mä olen itkenyt puolet illasta sitä kuinka paska mä olen, koska sen käsityksen sä annoit mulle.

Hyvää yötä, kiitos ja anteeksi.

KUULUMISIA

Käytin tänään aamulla mun ulkoilu mahdollisuuden ja kävin Likolammella istuskelemassa.

Samalla kun mä pelkään vettä, se rauhoittaa. Heinolassa asuessani mun oli tapana paeta rantapuistoon paskoja hetkiä. Siellä sai vaan olla ja rauhoittua.

Virallisen kesäloman ensimmäinen päivä, päättäri ja minä olen jumalauta osastolla. 

Osastolla. Osastolla. Osastolla. Toisaalta mulla on just nyt sellai fiilis, et enköhän mä keksi päivällä jotain hoitajien pään menoksi.

Eilinen ilta oli paska. Ahdisti ja itketti ja tuntui että paha olo ei lopu ikinä. Soitin laitokselle ja puhuin entisen omaohjaajani kanssa. Tuntui vaan että musta ei ole mihinkään. Mä en pärjää "kotona" joten ainoa vaihtoehto tällä hetkellä on osastolla olo, mutta ei sekään ole oikein. Vien paikan joltain joka aikuisen oikeasti tarvitsisi tätä. Ei mun edes kuuluis olla täällä, vaan "kotona" harjoittelemassa omaa elämää, itsenäistymistä. Joo täällä mä saan apua, muuta kun en osaa ottaa sitä vastaan.

TURHAA LÄSSYTYSTÄ

Mä haluaisin kirjoittaa, mutten tiedä mistä. Toisaalta mä voisin tänään yrittää tehdä jonkinlaisen my day-snapchat kuvina. Jollain toisella tapaa toisaalta voisin olla lässyttämättä blogiini yhtään mitää turhaa.
Haluaisin vielä nukkua, mutta ei väsytä. Aamulääkkeisiin ja herätykseen on aikaa vielä 40 minuuttia enkä viitsisi vielä elää normaalia elämää kun molemmat huonekavereista nukkuvat. Voisinpa itsekkin. Miksi vitussa mä suostuin jäämäämään tänne vielä vapaaehtoiseen hoitoon, miksi oi miksi...tää tekemisen puute on mulle aivan liikaa. Haluan kotiin. Nukkumaan mun omaan sänkyyn. Elämään mun omaa elämää. En laitostua.

AIVAN MAHTAVA OLO

Mulla on aivan mahtava olo, tarkkailu lopetettiin ja tällä hetkellä olen vapaaehtoisessa hoidossa.
Tilasin kauan haaveilemani sähkötupakan ja extemporena uuden puhelimen...sinnehän ne alkukuun rahat sitten menikin, ups! 15. tulee lisää, sinne asti olisi vain elettävä sit päälle kahdellakympillä.
Ei ahdista. Ei vituta. Ei masenna. Ei väsytä. Ei itketä. Kävin tänään jopa kanttiinissa ja lenkillä, nyt kun kerran ulkoiluluvat sain.

AHDISTAA

Ahdistaa, vaikka aamulääkkeen jälkeen ei pitäisi. Väsyttää, vaikka juuri heräsin. Epätodellinen olo, aivan kuin mä en olisi tässä tai...Tää paikka ei olisi oikea. Kaikki tuntuu niin vieraalta, koko olemassa olo, Ei sitä voi järjellä selittää. Aivan kuin unessa eläisin.
Aika osastolla menee hitaasti, todella hitaasti. Etenkin m1 lähetteellä ollessa, kun en pääse ulkoilemaan kuin tuohon pieneen sisäpihaan. Tahdon lenkille, käydä rannalla, kahvilla kanttiinissa...En olla lukittuna neljän seinän sisään koko aikaa.


                                          

MOI MÄ OLEN JENNA

Moi, mä oon Jenna ja mulla on paska olla.

Mä olen surullinen. Ja mua ahdistaa ja masentaa.

Mä olen hukassa. Mä tarvitsen apua, mutta en osaa ottaa sitä vastaan,

Mä toivon että voisin vetää mun elämässä muutaman viikon takaisin päin ja jäädä siihen.

Mä haluan olla onnellinen.

Elää ja kokea uutta,

En olla lukittuna ovien sisälle.

Mä haluan että ikävä laitosta kohtaan helpottaa, että mä pystyn päästämään siitä irti.

Ja mä meinasin just pyörtyä.

AINAKIN PERJANTAIHIN ASTI

Mä olen suljetulla osastolla AINAKIN perjantaihin asti M1 lähetteen vuoksi. Lääkärin kanssa kyllä oli eilen jo jotain pientä puhetta että tuisin viettämään täällä kauemminkin aikaa. Väsyttä ja nukkuessahan nää pari päivää onkin mennyt. Aina ei jaksa edes syömässä käydä. Huonekaveri sentään on mukava vaikka "reilusti" minua vanhempi onkin. Ahdistaa. Masentaa. Itkettää ja paska olla. Koko ajan saa miettiä tekemisiään ettei koppi ja/tai leparit kutsu jälleen.