Uusi blogi

Uusi blogini on suljettu-     mussakaksinaistaon.blogspot.fi

Halukkaat voivat laittaa sähköpostinsa osoitteeseen: epavakaapersharo@gmail.com

Kutsun sen mukaan lukijoita.

RATAKANA - "YKSILLE"

Tää ratakana lähtee tänään kuuluisille yksille. Mutta tiedättekö sen mahtavan tunteen kun alkoholia kohtaan ei ole enää pakkoa. Mä voin lähteä juomaan ilman että siitä alkaa monen viikon ryyppyputki. A-klinikalla mulle sanottiin että kohtuu käyttö ei tule multa onnistumaan. Mä näytin niille. Tiedättekö kun voi henkisesti hyvin hommat pysyy lapasessa.

ENSIMMÄINEN KOULUPÄIVÄ- SUORITETTU

Ensimmäinen koulupäivä takana. Kamalaa oli, mutta selvisin ja aijon huomenna mennä uudelleen.
Paljon infoa ja paikkoihin tutustumista. Leikkimistä. Etsi oma paikkasi ikäjärjestys jonosta, sanomatta sanaakaan. Kun kuulin tuosta leikistä, mieleni teki vain ottaa laukku kantoon ja juosta luokasta pihalle, mutta sain itseni jollakin konstilla jäämään JA VIELÄ OSALLISTUMAANKIN KYSEISEEN RYHMÄLEIKKIIN. Hetken kerkesin miettimään, mihin helvetin soppaan olen itseni taas pistänyt.

Emme olleet tänään, emmekä itse asiassa ennen tiistaita vai keskiviikkoa, siinä ryhmässä, missä opiskelemme. Tarkoituksena on muutaman päivän ajan sekoitella soten ykkösiä, että opimme tuntemaan myös muiden ryhmien opiskelijoita, eikä vaan oman.

Huomenna koulua siis 8.15 - 16.00 < Tälläinen kevyt aloitus koululle

MEIDÄN YSTÄVYYS

"Myönnän että mä en aina se helppo ja tasainen oo
  mut en loukannut sua, tahallaan.
  Oot niin kummallinen, ettten mä tunnista kuka sä oot
  vaikka tunsin sut äsken kokonaan.
  Mikä sun on, sitäkö pelkäät, et kohta sut hylkään
  ja siksi näin teet"


Mä pelkäsin. Pelkäsin todella paljon, monta kuukautta, että mä menetin yhden mun tärkeimmistä kavereista.  Me ei pidetty yhteyttä ja hän ei vastannut mun viesteihin. Oltiin etäisiä, kunnes yksi päivä hän laittoi mulle viestiä ja kysyi, koska nähdään. Se sai hymyn mun huulille. Ehkä mä en menettänytkään sitä. Ehkä hän ei kyllästynytkään muhun ja mun käytökseen. Ehkä meidän ystävyydellä on vielä mahdollisuus. Tämä kyseinen kaveri on mulle tosi tärkeä ja ollut mielessä paljon sinä aikana kun ei juteltu. Mä toivon että tästä tulee vielä jotain, meidän ystävyydestä.

MIKÄ HETKI ON VIIMEINEN

"Jokainen päivä synnyttäää yön.

Jokainen rakkaus, surutyön.

Jokainen hetki historian

Jokainen kertoja, tarinan."

Suunnittelen paljon tulevaisuutta.

Ennen elin päivä kerrallaan.

Elämä on arvaamaton. 

Milloinkaan ei voi tietää mikä hetki on viimeinen.

Se voi olla kohta tai se voi olla myöhemmin.

Pelottavinta elämässä on sen päämäärättömyys. 

Merkitsettömyys.

Me vain synnymme. Elämme tietyssä porukassa, teemme mitä teemme ja kuolemme.

Sitä elämä on

MINÄKIN OLEN IHMINEN

Ehkä minä olen persoonallisuudeltani epävakaa. Kyllä, sairastan myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kirsikaksi kakun päälle olen saanut myös diagnoosiksi dissosiatiivisen häiriön.
Mä saatan olla hyvinkin impulssiivinen. On kausia kun menee päin helvettiä tai sitten niitä kun olen maailmanomistaja. Mua on joskus täytynyt herätellä, kun olen kesken keskustelun hävinnyt todellisuudesta. Sulkenut itseni tilanteen ulkopuolelle.

Kaikesta tästä huolimatta, minkäkin olen ihminen. Samanlainen, kuin kuka tahansa muu.

OLENKO MÄ TULOSSA VANHAKSI?

Mietinpä tässä vaan, että jumalauta, olenko mä tulossa vanhaksi?

Käytiin tänään tosiaan Linnanmäellä. Melkeinpä mihinkään laitteeseen en uskaltanut mennä. Kai mulla nykyään on jonkinlainen itsesuojeluvaisto, mitä ei nuorempana ollut kun mentiin huvipuiston kaikki laitteet läpi, ilman minkäänlaista ongelmaa.

Lähdimpä illalla myös kaupungillle kiertelemään baareja. Kello on jumalavita yksi ja mä olen jo kotona. Kahdentoista jälkeen keskustasta lähti viimeinen bussi jolla tulin. Ja väsyttää. Pää ei kestä ollenkaan alkoa nykyään. 

RAHAA PALAA

Kävin tänään tatuointistudiolla varaamassa ajan ENSIMMÄISEEN tatuointiini. Aika on 31.08.2017. Ainoa vapaa aika tässä kuussa ja sekin kesken koulupäivää. Kyllä mä järjestän sen ajan. Varausmaksukin on jo maksettu. Mä en osaa jännittää asiaa. Ei kai se voi pahempaa olla kuin itsensävahingoittaminen? Uskon vahvasti, että tulee olemaan helppo keikka. Jostain näiden käsien peittäminen on aloitettava. En vain tiedä kumpi on hoitajalla pahempi. Viilletyt kädet vai lähes kokonaan tatuoidut kyynärvarret?


Pikkuveli lähti seuraksi, kun kävin ostamassa tietokoneen. Pääasiassa kouluhommia varten. Koneella tehdään koulujututkin pääsääntöisesti ja kännykällä olisi ollut hieman ikävä näpytellä vaikka näyttösuunnitelmaa. Kone ei ollut kallis. Reilusti alle kolmella sadalla selvittiin. Ostin siis uutena ja ensivaikutelma tästä on se että toimii ja tulee ajamaan asiansa.

Huomenna olisi aamulla lähtö Linnanmäelle. Siitä luultavasti lisää huomenna.

WHAT DOESN'T KILL YOU MAKES YOU STRONGER

WHAT DOESN'T KILL YOU MAKES YOU STRONGER

Kliseistä, mutta totta. Tää kaikki mitä mä olen käynyt läpi, ei ole kaikesta huolimatta tappanut mua, mutta mä olen vahvempi. Elämä saa ihan uuden merkityksen jokaisen itsemurhayrityksen jälkeen, on se suunniteltu tai impulssi. Aina mä en ole oppinut edellisestä ja sitä on seurannut toinen. Mutta nyt mä olen vahvempi ja mä haluan nähdä mitä elämällä on mulle annettavaa. Mulla on suunnitelmia. Mulla on hyvä olla. 

Odottelen opintolainan ensimmäisen erän kilahtamista tilille. Sen jälkeen suuntana tatuointistudio, jossa suunnittelemme kliseisen mutta mulle todella tärkeän tatuoinnin loppuun. 

STAY STRONG 

Tuo "kliseinen" teksti on tarkoitus ottaa oikeaan kyynärvarteen arpien päälle, ranteen sisäpinnan puolelle. Jostakin näiden käsien peittäminen pitää aloittaa ja ensimmäisenä haluan jotain pientä ja simppeliä. Merkityksellistä. Joka muistuttaa mua pysymään vahvana ja olla luovuttamatta. Muistuttaa mua asiasta,olen mä sitten missä vain. Sen takia kyynärvarsi, sillä siitä mä näen sen aina.

PITÄSKÖ ALKAA LUSMUAMAAN?

"Mähän saisin enemmän rahaa lusmuamalla kuin opiskelemalla"

#TRIGGERWARNING

Nää arvet ei määritä sitä minkälainen hoitaja musta tulee. Ne ei määritä sitä, kuinka hyvä tai huono mä olen siinä mitä mä teen. Ne ei tee musta sen yhtään epäluotettavampaa hoitajaa kuin kenestä muustakaan. Mä voin olla siinä hommassa hyvä tai huono, eikä mun arvilla ole asian kanssa paskaakaan tekemistä. Arvet kertoo menneestä. Ei tulevasta. 

Mä olen sinut näiden kanssa. Joku saattaa kaupungilla kävellessä ajatella että olen "huomiohuora" Jokaisella on mielipiteensä. En mä ala loppu iäkseni verhoutumaan jätesäkkiin näiden takia. Mä haluan elää samallalailla kuin kaikki muutkin. Ja mulla on siihen oikeus. Nää arvet nimenomaan kertoo siitä että mä elän vieläkin. 

Kaikista eniten koulussa mua pelottaa opettajan reaktio jos se näkee nää mun kädet. Pitääkö se mua jotenkin epävakaana kyseiseen ammattiin? Hirveä selvittely mun nykyisestä terveydentilasta ainakin tulee.

LAIVAREISSU

Tultiin tosiaan perjantaina Tukholmasta.

Reissu oli kaikin puolin onnistunut. 

Maihin en Tukholmassa muuten lähtenyt, mitä nyt satamassa käytiin pienellä porukalla pyörähtämässä. Mummo oli ostanut mulle aivan ihanan pikkulaukun ja shortsipuvun kaupungilta. Niin klisee, mutta laivalla tuli syötyä hyvin. Ja kustua osa rahoista pelikoneeseen.

Keskiviikkona olisi ehkäpä lähtö pikniks-risteilylle Tallinnaan. Jännitän vain tuleeko rahat huomenna vai ei.

TUKHOLMAAN LÄHTÖ HUOMENNA

Huomenna suuntana Helsinki ja Katajanokan terminaali. Olisi lähtö Tukholmaan. Kaksi yötä laivalla. Ruokailut varattuna meno illalle ja seuraavalle aamulle aamupala. Rahaa mukana 60e. Mummo luvannut ostaa kartsan tupakkaa. Luvattu hyvää säätä huomenna Helsinkiin. Jos sitä ottaisi kannella siiderit pikkuveljen kanssa? Tullu sille luvattua et vien terassille joku kerta. Kaiteethan siellä laivan kannellaki on. Laivan yö elämä täytyy joka tapauksessa käydä tsekkaamassa. Ja Maarianhamina kannelta kokemassa. Mennessä ollaan siellä n. 4.30 Suomen aikaa. Ruotsista päin tultaessa vissiikin joskus 23-24? En ole aivan varma. Suomesta saadaan lähtöporukan lisäksi mukaan Ruotsin sukulaiset, jotka palaavat samalla laivalla takaisin kotiin. Toivon todella että tämä reissu menee viime vuotista paremmin.

GM :---)

En sitten olisi halunnutkaan nukkua pidempään. Viiden aikoihin heräsin eikä jumalauta enää edes väsytä. Aamuuröökillä jo käyty. Kai sitä voisi kohta kahvia keitellä ja mun kolistelulla herättää koko talon.

RISTEYKSESSÄ VIIMEISESSÄ

"TÄSSÄ RISTEYKSESSÄ VIIMEISESSÄ"

Tässä mä olen. Risteyksessä viimeisessä.

Toinen tie vie tuntemattomaan. Iloon. Elämänhaluun. Onneen. Opiskelujen pariin. Unelma-ammattiin. Töihin. Ehkä perheen perustamiseen. Omaan asuntoon. Paranemiseen.

Toinen tie vie tuttuun ja ei niin turvalliseen. Ahdistukseen. Kuolemanhaluun. Pelkoon. Vihaan. Aggressiivisuuteen. Itsetuhoisuuteen. Osastokierteen jatkumiseen. Ja lopulta kuolemaan.

Tunnemieli ohjaa tuttuun ja "turvalliseen." Järkimieli puolestaan tuntemattomaan.

Se miksi olen tässä risteyksessä. Nyt alkaa olemaan viimeiset hetket valita suunta elämälle. Näin tämä ei voi jatkua. Tai voipas, jos valitsen sen tutun ja "turvallisen" tien. Mutta mä en välttämättä halua. Haluan tietää miltä tuntuu olla aidosti onnellinen ja iloinen. Mä haluan opiskella, suunnata kohti unelma-ammattia ja työelämää. Mä haluan elää. Olla kuin tavalliset ihmiset. Elää sitä tasapaksua elämää, tylsine rutiineineen. Enköhän mä ole liiaksi jo nähnyt tätä tietä. Tämä tie ei johda kuin hautaan. Se on tosi asia, mikä pitää osata hyväksyä.

MÄ NÄYTÄN NIILLE

Mä pidän hoitajista jotka sanoo asiat suoraan, eikä kiertele ja kaartele. Se nimittäin toimii mulla, kun kerrotaan asia niin kuin se on. Ja se lisää mulla tätä buustia. Mä jumalauta vielä näytän niille. Näytän että mä pääsen jaloilleni. Näytän että mä pystyn ja että musta tulee vielä jotain muutakin kuin vain hattivatti-osaston vakio potilas.

KÄDET YLHÄÄLLÄ

Tuntuu, että kaikki ovat kädet ylhäällä mun tilanteen kanssa. Mä en ole psykoottinen, oireilein vain todella vaikeasti epävakaan persoonallisuushäiriön suhteen. Itsemurha yrityksia, uhkailua, impulssiivisuutta, itsetuhoajatuksia, itsetuhoisuutta, huomionhakua. Liikaa kiintymistä ihmisiin ja nissä roikkumista. Tunteiden heittelyä. Ääniharhoja. Epätodellisia oloja. Ajan ja paikan kadottamista.

IHAN HYVÄ OLLA

Mulla on toistaiseksi ihan hyvä olla.
Mitä mä nyt eilen illalla jo akuutissa kävin.
2 tikkiä.
Nyt yritän tavoitella psykologia.
Pitäisi ensi viikolle varata aika.
Ei muuten, mutta maanantaina on ravitsemusterapeutti.
Ja keskiviikosta perjantaihin olen laivalla.

KOTIUTUS

Kotiutus.
Ahdistaa.
Pelottaa.
Sössin.
Kuolen.
Elämä on.

KOTILOMAT & KOTIUTUS?

Perjantaina loppui tarkkailu osa 2, tällä osastoreissulla.

Lähdin myös yön yli kestävälle kotilomalle. Lauantaina vietimme pikkusiskon 4v ja pikkuveljen 18v syntymäpäiviä. Paluu osastolle lauantaina oli kello yhdeksääntoista mennessä.
Lauantai ilta meni ahdistuessa ja muutama naarmukin tuli tehtyä. Sama kaava toistui sunnuntaina. Yritin helpottaa oloa ties millä -kokeile ahdistukseen, kriisisuunnitelman mukaan. Aamulla aukesi rystyset, pelästyin niin paljon likolammelle "joutumista." Juttelin hoitajien kanssa useaan otteeseen. Tarvittavat lääkkeet meni. Käytiin hoitajan kanssa myös kävelyllä. Kokeilin jääpaloilla helpottaa oloa. Pientä naarmuttelua illalla ja useita kyyneliä. Illalla omahoitajan kanssa keskusteltiin ja sovittiin että menen eristyshuoneeseen nukkumaan yöksi. Ovi tietysti auki. Allekirjoitin lapun, että menen vapaaehtoisesti sinne. Illalla jouduttiin vielä päivystäjälle soittamaan ja lisäämään tarvittavien lääkkeiden määrää sille illalle. Olin taas eilen henkisesti niin ylikuormittunut että ystäväni käskevät ääniharhat palasivat kuvioon. Niistä omahoitajalle kerroinkin kyynel silmäkulmassa.

Tänään tapaan lääkäriä. Suunniteltu kotiutus päivä olisi tänään. Maanantaina.

TARKKAILUSTA TARKKAILUUN

Tänään loppui tarkkailuaika osastolla, sain vapauttavan päätöksen ja lääkäri painosti jäämään vapaaehtoisesti. Äsken pamahti päälle uusi tarkkailu ja eristys melkein kutsui. Viime yö menikin lepositeissä nukkuen. Lääkäri määräsi tarvittaessa otettavaksi opamoxin, jonka just äskön otin. Omat vaatteet meni vaihtoon, terveisin sairaalan linnakuteet päällä hillun kaalimatona osastolla. Ahdistaa. Tekisi mieli viillellä lisää. Kerkesinkin vessassa viiltämään ja luovuttamaan terän ennen kuin vartijat akuutista saapuivat paikalle. Olivat hoitajien kanssa mukana lääkärin tapaamisessa. MIHIN VITTUUN MÄ OLEN ITSENI TAAS PISTÄNYT?

OSASTOLLA, TAAS

Eilen aamulla kotiuduin akuutista. Päivällä olin jo hukuttautumassa likolampeen. Kaveri soitti poliisit, jotka vei putkaan. 15 vitun sekuntia se ovi kerkesi olemaan kiinni. Ranne auki. Ambulanssilla akuuttiin. Muutaman tunnin jonotus. Ahdistus. Halusin kotiin. Psykan sh pysäytti ja joutui pitämään kiinni. Paikalle kutsuttiin vartijat. Jotka kanssa joutuivat melkein parisen tuntia lähes taukoamatta pitämään käsistä, ja lopuksi jaloistakin kiinni. M1- lähetteellä osastolle ja eristyshuoneeseen.

KOSKA MÄ VOIN

Mä en luovuta. Olen kaunis, nuori naisen alku. Arvista huolimatta. Ei ne ihmisestä rumaa tee. Ne vaan muistuttaa mua siitä että aina ei ole helppoa ollut. Eikä tule jatkossakaan olemaan. Elämähän on itse asiassa yhtä saatanan alamäkeä, joka päättyy jokaisella samaan. Kuolemaan. Elämässä ei ole mitään järkeä ja logiikkaa. Me synnytään, eletään tietyssä porukassa, kuollaan ja menetetään. Jokainen yksi kerrallaan. Yksikään päivä ei ole samanlainen vaikka rutiineissa roikkuisikin. Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu. Elämä on arvaamaton. Se voi päättyä ja alkaa mikä hetki vain. Ennemmin tai myöhemmin. Nuorena tai vanhana. Elämä on päämäärätöntä. Tai ei oikeastaan, jos kuolemaa haluaa pitää päämääränä. On kaksi asiaa mitä me ei itse saada valita. Syntymä ja kuolema.

Olen erittäin impulsiivinen henkilö. Tunteet ohjaa enemmän kun järki. Jos saan tietyssä mielentilassa jotain päähäni. Toimin sekunnissa sen mukaan. Kontrolli katoaa omiin tekemisiin. Siinä ei mietitä. Siinä toimitaan. Jonkun ulkopuolisen on pistettävä siinä vaiheessa peli poikki, koska mä en siihen enää kykene. Keinolla millä hyvänsä.

Syksyllä alkaa koulu. Lähihoitaja. Minustako? Ei helvetissä. Miten voin auttaa muita, jos tarvin itsekkin niin saatanasti apua? Mä haluaisin seurata unelmia. Lähihoitajasta -» sairaanhoitajaksi/ensihoitajaksi. Mä en vaan pysty siihen vielä. Enkä tiedä pystynkö koskaan. Kestänkö mä sinne asti, että olen kunnossa vai toistaako päivät tätä samaa rataa vuodesta toiseen, vain sen takia että mä vellon paskassa olossa, koska mä en muka kykene. Mä haluan parantua. Olla niin sanotusti normaali. Opiskella ja käydä töissä. Löytää miehen ja saada lapsia. Jos mä en syksyllä aloita tota koulu, niin en sitten koskaan. Mä otan jumalauta itseäni niskasta kiinni. Näytän tälle koko paskalle että mä pystyn. Koska mä voin.

HYVÄLLÄ TAVALLA HÄIRIINTYNYT

"Potilaan psyykkisessä voinnissa alkanut ilmaantumaan selkeitä viitteitä myös dissosiatiiviseen oireistoon."

"Potilaalla pitkiä muistiaukkoja, voinnin nopeaa vaihtelua. Osa itsetuhoisesta käyttäytymisestä ja viiltelystä jää potilaan muistista kokonaan pois, vaikka potilas ei olisi humalassa."

"Ahdistuneisuutta varsin voimakkaasti päivittäin."

"Potilaan toimintakyky on selkeästi heikentynyt arkipäivässä, koska mielialat heittelevät voimakkaasti., samoi ärtyneisyys ja ahdistus."

"Pelkää myös paranemista."

M1 PURETTIIN

M1- lähete purettiin eilen ja jäin vapaaehtoiseen hoitoon, ainakin ensi viikkoon asti. Sain tänään vapaat kulkuluvat ja pääsen käymään kotona hakemassa vaihtovaatteet ja meikit.

"Viime aikoina selkeä epäily dissosiatiivisista oireista"

"Lisäsäksi keskutelutss aoh Haaran kanssa potilas oli vajonnut dissosiatiivisesti useita kertoja pois tilateesta, ollut reagoimaton. Jälkeenpäin selvä muistiaukko, ei muistanut tapaamista lainkaan."

Pelottavaa. En tosiaankaan muista kyseisestä keskustelusta hoitajan kanssa _mitään_. Olen kuulemma vajonnut jonnekkin omaan maailmaan keskustelun aikana, niin ettei muhun ole saanut edes koskemalla reaktiota. Enkä edes tiedä, mikä kyseisen tilanteen on laukaissut. Mikä on saanut sulkemaan itseni pois todellisuudesta? 

Nämä muistiaukot on jo tuttuja ja epätodellinen olo. Mutta tämä itsensä sulkeminen pois tilanteesta kadoten jonnekkin, on ihan uutta. Niimpä lääkärit ovat miettineetkin ja laittaneetkin alustavan diagnoosin dissosiatiivisesta häiriöstä, papereihin.

Oon suoraan sanottuna pelko perseessä osastolla. Iltavuorossa on hoitaja, jota sunnuntaina "tönäisin" lähtiessäni suutuspäissäni osastolta. Ei olla sen jälkeen nähty. Enkä tiedä miten kyseinen hoitaja paluuseeni osastolle reagoi. Tai miten hän reagoi muhun. Kyseiselle hoitajalle huutaminenkin on ehdoton ei. Entä se, kun kajosin hänen fyysiseen koskemattomuuteen? Helvetti mä olen tyhmä. Käyttäydyn kun mikäkin teini-ikäinen kakara. Olisin sen sunnuntain voinut hoitaa asiallisemminkin, kuin riehumalla ja paiskomalla ja potkimalla tavaroita. Huutamalla ja haistattelemalla hoitajille. Riittääköhän edes anteeksi pyyntö? Ainakin mä aijon sitä yrittää, mä olen sen jälkeen oman osani tehnyt asian selvittämiseksi.

LÄÄKEYLIANNOSTUS & M1- LÄHETE

"M1 ja eristys tai kotii."

Valitsin kotiin, otin lääkeyliannostuksen ja m1 osastolle.

Hälytysajolla me mun luota lanssilla lähdettiin. Akuutin kautta tehovalvontaan, jossa sain happiviiksien kautta lisähappea, happiarvojen romahtaessa.

Eilen päivällä siis olin jo takaisin osastolla. Sunnuntai-iltana vasta lähdin. Ympäri mennään ja yhteen tullaan.

Ahdistaa.

OSASTOLLA VOL.666

Osastolla oltu perjantaista asti. Lauantaina olin jo valmis lähtemään kotiin, mutta päivystävä psykiatri pisti stopin.

 "Oot liian huonossa kunnossa ja näytät ahdistuneelta"

"Ei, kun mulla on hermot vaan niin vitun kireällä."

Viiltely ollut päivittäistä perjantai-illasta lähtien. Riperdon nostettiin tänään 2mg päivässä. Alustavasti oli suunniteltu, että lähtisin perjantaina. Osaston lääkäri oli vaan sitä mieltä jos katsottaisiin ensi viikkoon asti. Katsotaan, miten lääkitys alkaa toimimaan.

Käskeviä ääniä.

Tarvittavia ketipinoreja on menny melkein päivittäin. Ulkona käyty monta kertaa päivässä ja jääpaloja testattu itsetuhoisuuteen. Hoitajien kanssa keskusteltu. Mikään ei auta, kun ne äänet lävähtää päälle. Paitsi viiltely. Se hiljentää ne hetkeksi. Ne haluaa että mä kuolen. "Mahdollisimman syviä, mahdollisimman lähelle rannetta. Viillä."

AVAUTUMISTA PERSHÄRÖSTÄ

Kyllä. Mä olen "jo" 19 vuotias. Aikuinen. Anteeksi siitä että elämässäni mukana kulkee tämä epävakaa pershärö, joka saa minut tahtomattani käyttäytymään kuin teini. Kyllä mäkin haluaisin käyttäytyä kuin aikuiset, mä en vaan osaa. Mä en tiedä normaaliudesta mitään. Alle 15 vuotiaasta asti oireillut tunne-elämältä epävakaana ja vuosi sitten sain varman diagnoosin. Ei tätä tajua, ennen kuin se omalle kohdalle napsahtaa. Ja sitä lottovoittoa en toivo kenellekkään. Sellaista helvettiä tää on. 
Mieliala menee päivän aikana sellaista vuoristorataa ilman mitään syytä. Raivareita tulee ja menee ja aina saa pelätä tekeekö muille jotain. Impulsiivisuus on kanssa niin perseestä kuin voi vaan olla, itsemurhayrityksiä toisensa perään. Etkä sä jumalauta saa edes apua koska -"sulla on tämä epävakaa persoonallisuushäiriö". Mä kiinnyn ihmisiin liikaa, aivan liian nopeasti ja pelkään kuollakseni menettää. Mä en vaan kestä sitä. Menettämistä. Mä en pysty kuitenkaan näkemään ihmisessä samaa aikaa hyvää sekä huonoa. Se on joko tai. Mä en tän takia pysty sitoutumaan mihinkään. En hoitoon, lääkitykseen, opiskeluun, työelämään,seurustelusuhteeseen,tapaamisiin...en yhtään mihinkään. Mielipide kaikkeen muuttuu niin nopeasti. Tällästä tää on. Kuulemma iän myötä helpottaa, jos silloinkaan.

PUFF😎👍

PÄÄTTÄRIT » AKUUTTI24

Eilen oli päättärit. Minä mitään koulua päättänyt ja vitut. Vuoteen kyennyt koulussa edes käymään. Mutta päätimpä juhlia silti. Kävin tsekkaamassa keskustassa ollutta ylex pop- tapahtumaa. Ja ryypättiin. Kävimpä fiksuna likkana myös poliiseilta kysymässä kannattaako mun siinä kuosissa baariin edes mennä  -sisään vaan, oli vastaus. Baari aukesi kymmeneltä. Emmä siel kerenny kun yhteentoista olemaan kun alko ahdistaa niin perkeleesti ja äänet käskivät satuttamaan itseäni. Lähdin pois ja jäädyin paikalleni. En uskaltanut liikkua. Soitin häkeen huutoitkua että pelkään tekeväni itselleni jotain. 0,38 promillea, ei sen enempää. Akuutissa sama kaava odottelua, psykan sh näkeminen, lääkärin tapaaminen ja osastolle yöks, josta tänä aamuna kotiuduin. Niinkuin hoitaja sanoi osastohoidon tavoite toteutui, lääkäri vaan tokas et -nii, ethän sä tääl muuta tehny ku nukkunu. Mutta se kriisi oli sillä ohi. Ääniä kuulen vieläkin, mutta ahdistus hävisi opamoxin avulla nukutun yön johdosta. Enkä satuttanut itseäni tai muita.

Huomenna kello yhdeksän ois psykologin aika. En tiedä mitä hän ja lääkäri on mieltä siitä ettei mulla ole taaskaan lääkkeitä. Tuli vedettyä ne perjantai päivällä. Kaikki huikeat 7kpl abilify ja 7kpl mirtazapin, eli kaiken mitä apteekista viikoksi saan mukaani.

BROKEN INSIDE

Pakko päästä pois. Haluan paeta. Tätä oloa. Tätä elämää. Miksi elämisestä on tehty näin vitun vaikeaa? Ei tää oo elämisen arvoista elämää. En tiedä minne menisin. Romahdan. Kuinka kauan ihmisen pitää jaksaa, ennen kuin se alkaa kadulla huutamaan apua? Haluan huutaa ja itkeä. Hajoittaa kaiken mitä käsiini saan. Mutta ennen kaikkea haluan kuolla. Tää päivä on ollut aivan ihana. Mutta silti. En jaksa näitä mielialan vaihteluja. En vaan jumalauta jaksa. Oon niin loppu.

Miksi epävakaan elämästä on tehty näin saatanan vaikeaa???

What's wrong, what's wrong now?
Too many, too many problems.
Don't know where she belongs, where she belongs.
She wants to go home, but nobody's home.
It's where she lies, broken inside.
With no place to go, no place to go to dry her eyes.
Broken inside.

ITSEMURHA KEINOA ETSIMÄSSÄ

Nyt ei vaan enää jaksa. Lähdin tänään osastolta (huomenna ois muutenkin ollut uloskirjaus). Viiltelyä tullut harrastettua, koska äänet niin sanovat. Epätodellinen olo. Tekisi mieli vain pinkaista neljännen kerroksen ikkunasta ulos ja toivoa että kaikki loppui, tai miksi en kiipeäisi viidenteen kerrokseen parvekkeellekkin. En vaan jaksa. Niin loppu tähän paskaan. Olen koko illan etsinyt netistä keinoa millä tekisin itsemurhan. Sairasta? Ehkä, mutta kuka voi pakottaa mua kitumaan täällä?

BAARI-ILTA JA MUUTA LÄTINÄÄ

Tuli tossa jokunen tunti vietettyä baarissa.
Tuli tehtyä myös rikosilmoitus yhdestä jätkästö joka yritti mun humalatilaa käyttöä hyksi ja tynkea käsiään mun housuihin. Poliisit toi mut jokunen aika sit kotiin. Nyt odotan että bussit kulkisivat päksiib. En selviä tästö olosta muutwn hwnfissä. Epätodellinen olo ja käskevät äänet, joita kuubtwlinkin ja viilsin. Ahdistaa. Soitin myös vanhalle laitoksellekkin äsken ja töissä oli entinen omaohjaajani J. Oli ihana puhua hänen kanssaan puhelimessa ja jauhaa paskaa suoraan sanottuna.

EN SELVIÄ TÄSTÄ YÖSTÄ

Epätodellinen olo. Kuuntelen mitä äänillä on sanottavaa ja jumalauta ne ideat kuulostavat tällä hetkellä hyviltä. Ei väsytä. Soitin kriisipuhelimeen, siitä mitään apua ollut. Alkoa löytyisi kaapista. Ahdistaa. Itsetuhoajatukset pinnassa. En selviä tästä yöstä.

Tällaiseksi luullut en
Arkipäivää aikuisen

MIKSI MIELI ON IKUINEN LINNANSA VANKI?

Joku kuiskasi -mulle lähde äänet päässä huutavat -mene jo ennen kuin näät jokaisen uponneen. Miksi mieli on ikuinen linnansa vanki, kääntelee kuvia kuin huvittaa. Ja pahuutta nähdä voi missä vain tahtoo, rumuus ei rumalta tuu loppumaan. Ja jokaissen varjeltava on omaansa, käänny kun vielä en katkera oo. Ja vihassa vaanii se pohjaton ansa, juokse kun vielä en vajonnut oo.



Käskeviä ääniä. "Viillä ja tapa ittes, hullu." Tahdon vain totella niitä. En pysty vastustamaan ajatusta kuolemasta. Mä olen nähnyt kaiken mitä haluan nähdä, ja kokenut sen minkä olen. Yhtään mitään en kadu, vaikka varmaan syytä olisikin.

VAPAUS KÄTEEN JÄÄ

Kun elämässä kaiken menttää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa. Jos ei se tapa niin se todellaki hajottaa. En muistojen päälle kultakerrosta saa. Hymyile tai itke kuinka vaan.




Aina elämässä ei jää edes sitä vapautta jäljelle. Ylämäki on aivan helvetin raskas askeltaa ja sen takia katoankin alamäkeen liian usein. Se mikä ei tapa, saattaa hajottaa ihmisen, lopullisesti. Hymyile tai itke, tunne niin kuin tunnet.