KOSKA MÄ VOIN

Mä en luovuta. Olen kaunis, nuori naisen alku. Arvista huolimatta. Ei ne ihmisestä rumaa tee. Ne vaan muistuttaa mua siitä että aina ei ole helppoa ollut. Eikä tule jatkossakaan olemaan. Elämähän on itse asiassa yhtä saatanan alamäkeä, joka päättyy jokaisella samaan. Kuolemaan. Elämässä ei ole mitään järkeä ja logiikkaa. Me synnytään, eletään tietyssä porukassa, kuollaan ja menetetään. Jokainen yksi kerrallaan. Yksikään päivä ei ole samanlainen vaikka rutiineissa roikkuisikin. Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu. Elämä on arvaamaton. Se voi päättyä ja alkaa mikä hetki vain. Ennemmin tai myöhemmin. Nuorena tai vanhana. Elämä on päämäärätöntä. Tai ei oikeastaan, jos kuolemaa haluaa pitää päämääränä. On kaksi asiaa mitä me ei itse saada valita. Syntymä ja kuolema.

Olen erittäin impulsiivinen henkilö. Tunteet ohjaa enemmän kun järki. Jos saan tietyssä mielentilassa jotain päähäni. Toimin sekunnissa sen mukaan. Kontrolli katoaa omiin tekemisiin. Siinä ei mietitä. Siinä toimitaan. Jonkun ulkopuolisen on pistettävä siinä vaiheessa peli poikki, koska mä en siihen enää kykene. Keinolla millä hyvänsä.

Syksyllä alkaa koulu. Lähihoitaja. Minustako? Ei helvetissä. Miten voin auttaa muita, jos tarvin itsekkin niin saatanasti apua? Mä haluaisin seurata unelmia. Lähihoitajasta -» sairaanhoitajaksi/ensihoitajaksi. Mä en vaan pysty siihen vielä. Enkä tiedä pystynkö koskaan. Kestänkö mä sinne asti, että olen kunnossa vai toistaako päivät tätä samaa rataa vuodesta toiseen, vain sen takia että mä vellon paskassa olossa, koska mä en muka kykene. Mä haluan parantua. Olla niin sanotusti normaali. Opiskella ja käydä töissä. Löytää miehen ja saada lapsia. Jos mä en syksyllä aloita tota koulu, niin en sitten koskaan. Mä otan jumalauta itseäni niskasta kiinni. Näytän tälle koko paskalle että mä pystyn. Koska mä voin.