Oon niin väsynyt tähän. Emmä itselleni mitään ole tekemässä, mutta kuitenkin. Vaikea yrittää elää kun pelkää samalla kuolemaa niin paljon. Olen joka vitun ikinen hetki lähempänä sitä. Kuolemaa. En halua olla vanha ja viisas. Mielummin olisin nyt ja aina nuori ja tyhmä.
"Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa.."
Ei mun nuoruus oo ollu surutonta, mut emmä mitään muuttaisikaan. Kaikki tapahtumat ja kokemukset mitä olen kokenut on muokannu musta just tän ihmisen mitä mä olen. Kaikki ei musta pidä ja se on ok. Ei tarvikkaan pitää, mut mä olen kiitollinen niille ihmisille jotka on pysyny mun rinnalla mun kusipäisyydestä huolimatta.
Mä en kadu yhtään mitään mun elämästä. En sitä etten käyny koulua, varastelin, käytin päihteitä, olin poliisien kanssa tekemisissä, jouduin laitokseen, niitä lukuisia kiinnipitoja, hatkareissuja, putkareissuja, en sitä että olen maannut lääkeyliannostuksen takia monesti akuutissa vetämässä lääkehiiliä piuhojen päässä. En osastoreissuja oli ne sitten vapaaehtoisia tai M1- lähetteellä. Mä olen elänyt mun omaa elämää, en kenenkään muun. Virheitä mä olen tehnyt niin kuin jokainen meistä. Mut nää virheet on osa mun elämää. Mua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti